Ovatko juuret vielä jäässä?

 

”Näethän, että talvi on väistynyt… ja kukkaset ovat nousseet maasta. Laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.” (Laul.2:11,12)

Kevään sanotaan tulevan keikkuen, ja niinpä elämme taas Suomessa sitä aikaa, jolloin tarkkaillaan lämpömittaria, seurataan peltojen multamöykkyjen kuivumista ja silmäillään ruskean keltaisia ruohikoita, josko sieltä jo pilkahtaisi värikäs krookuksen nuppu ihmisen silmää ilahduttamaan tai sen reunalla loistaisi sinivuokon sineä tai leskenlehden keltaista. Moni puutarhuri katselee huolissaan, virkoavatko arat kasvit eloon lähes lumettoman talven ja kevään suurten lämmönvaihteluiden jälkeen.

Istutimme viime syksynä kuusi alppiruusua talon pohjoisseinustalle, missä maa on vielä pitkälle kevääseen jäässä. Tiesin, että kevätaika on alppiruusuille hankalaa, koska aurinko saa ikivihreät lehdet haihduttamaan, mutta jäisestä maasta ei voi vielä imeä korvaavaa vettä. Siksi lehdet saattavat riippua alaspäin, ja ellei apua tule, ne kuivuvat ja lopulta koko kasvi kuolee. Niinpä valuttelinkin useamman kannullisen haaleaa vettä hiljalleen kasvien juurialueille, jotta ne sulaisivat. Viikossa tilanne helpottui viiden kasvin osalta, mutta kuudes ei tuntunut virkoavan runsaasta vedensaannista huolimatta. Ihmettelimme, mikä on vikana. Lopulta tunnustelin sormillani, onko maa vieläkin jäässä, ja ongelman syy selvisi. Tämän kuudennen kasvin ympärille oli kasautunut niin paljon vaahteran ja muiden puiden lehtiä, että ne eivät päästäneet vettä maata sulattamaan, vaan valuttivat sen muualle, joten kuudennen juuret olivat edelleen jäässä. Siirsin lehtikerroksen syrjään, kastelin ja nyt tilanne on jo parempaan päin.

Tuo kuudes alppiruusu alkoi puhutella minua. Miten paljon meidän ympärillämme ja meissä itsessämme on niitä seikkoja, jotka estävät meitä näkemästä, käsittämästä, avautumasta ja vastaanottamasta Jumalan jäätä sulattavaa rakkautta, jota Hän Pyhän Henkensä kautta tahtoisi päivittäin valutella sisimpäämme. Ja miten paljon meissä uskovissa on juuri sen vuoksi alaspäin suuntautumista, kuivettumista, kovuutta ja vain vähän Jumalan elämän merkkejä, merkkejä virvoituksesta, keväästä ja uudesta kasvusta.

Ihmisten sanomiset, maailman huolet, kamppailu sairauksien tai toimeentulon kanssa saattavat olla niitä tekijöitä, jotka estävät meitä vastaanottamasta Jumalan runsasta, juuria sulattavaa virvoitusta, mutta niitä voivat olla myös anteeksiantamattomuus, uskonnollisuus, traditiot, oikeassa olemisen tarve, ylpeys, hekuma ja monet erilaiset epäjumalat sekä muut synnit elämässämme.

Jos näin on, emme elä Jumalan kirkkauden ylistykseksi (Ef. 1:12), vaan tuotamme huolta ja häpeää Puutarhurillemme eikä elämämme tuo iloa eikä kunniaa Hänelle. Hän on kuitenkin taitava Puutarhuri, joka rakastaa pienintäkin heiveröistä kasvattamaansa tainta. Jos me ihmiset osaamme tehdä puutarhassa jotakin, kuinka paljon enemmän Hän osaa, voi ja tahtoo vaalia synnyttämäänsä elämää, löytää vielä elävän silmun jo muuten kuivettuneessa oksassa ja antaa sille vielä mahdollisuuden (Luuk. 13:6-9) … sillä Hän on pitkämielinen ja suuri armossaan (2. Moos. 34:6). Hänen rakkautensa on myös voimallinen sulattamaan kaiken jään meissä, jotta voisimme vastaanottaa Hänen rakkauttaan ja sitten rakastaa muita (1. Joh. 4:19), mutta esteet, ne vuosien myötä kertyneet ”lehtikerrokset” täytyy ensin poistaa, jotta Hänen rakkautensa lämpö saavuttaisi sisimpämme ja voisi sitä sulatella.

Ja mitä sitten tapahtuu, on kuin kevät Suomen luonnossa: elämää pursuavan terveen kasvun puhkeaminen, vehreys, värit, tuoksut, lintujen laulu eli Jeesuksen synnyttämä tuoreus ja uusi elämä. ”Kristus teissä, kirkkauden toivo.” (Kol.1:27) ”Mehän olemme Kristuksen tuoksu Jumalalle … elämän tuoksu elämäksi.” (2. Kor.2:15,16)

 

Siunattua kevättä!

Juuso

23.4.2017